Maikki Friberg -koti, Bulevardi 11 A 1, 00120 Helsinki
Oksana Vasjakinan Haava (Otava, 2023; Рана 2021) on feministinen venäläistä yhteiskuntaa, lesboutta ja naiskirjoitusta mielleyhtyminä lähestyvä autofiktio. Teos puhuttele sekä poliittisella ajankohtaisuudellaan että koskettavalla humanismillaan. Jo kansikuva kurjenmiekkoineen on herkän moniviitteinen. Kasvitieteessä iiriksen nimellä tunnettu kukkalaji epäsäännöllisine terälehtineen assosioituu niin naisen genitaaleihin, kasvaimiin, kirjallisiin pahan kukkiin kuin kreikkalaisen mytologian Iris-hahmoonkin, sateenkaarten henkilöitymään ja jumalten sanansaattajaan maan, taivaan ja alamaailman välillä. Minäkertoja hakee yhteyttä syöpään menehtyneeseen äitiinsä kuljettaessaan tämän tuhkauurnaa haudattavaksi entiseen kotikaupunkiin Siperiaan. Viha-rakkaussuhteesta äitiin (ja äiti-Venäjään) avautuu tunnustuksellinen autofiktio, joka liukuu runouteen, esseeksi ja feministiseksi manifestiksi.
Ulkopuolisuuden ja vieraantuneisuuden yhtenä tasona on elämä lesbona patriarkaalisessa kulttuurissa. Kaunistelemattomatkin lesboyhteisölliset huomiot tarjoavat harvinaisia välähdyksiä lepakkoelämään 2000-luvun Venäjällä. Naisten rakastamisessa piilee lopulta lesbofeministinen naissolidaarisuuden mahdollisuus, tunnekielen jakaminen ja kohtaavan katseen tavoittaminen. Galina Rymbulle omistettu kappale viittaa Vasjakinan kirjalliseen kontekstiin venäläisten feministirunoilijoiden liikkeessä, jossa runoudella haastetaan yhteiskunnan normeja ja puolustetaan sateenkaarioikeuksia. Venäjälläkin on toivoa.
Ville Eerolan romaanin Rakkaudella, Tove (Docendo, 2022) inspiraationa ovat olleet Tove Janssonin (1914-2001) tunnustukselliset kirjeet valokuvaaja Eva Konikoffille (1908-1999), venäjänjuutalaiselle emigrantille, joka sotavuosina pakeni Suomesta edelleen Yhdysvaltoihin. Janssonin julkaistuista kirjeistä tiedämme, että hän vuosina 1946-52 avautui Evalle rakastumisestaan Vivica Bandleriin, kirjoitti ”lesbiaanisen valitusvirren ” Bandlerin suhdesekamelskasta ja perusteli aikomustaan ”siirtyä kummituspuolelle” Evan ilmeisestä paheksunnasta huolimatta. Evan vastauksia Tovelle ei ole säilynyt, mikä jättää tulkinnanvaraa poliittisen valokuvaajan ja taidesnobin keskinäiseen suhteeseen. Romaanissa 85-vuotias Tove kirjoittaa viimeisen viestinsä ystävälleen tämän kuoleman jälkeen.
Lyhyet tekstikappaleet lomittuvat väljästi taitettuna Konikoffin valokuvien ja irrallisten muistiinpanojen kanssa. Kirja kiteyttää kauniisti elettyä elämää ja ajattomia näkemyksiä ystävyydestä, taiteesta, rakkaudesta ja inhimillisistä perusarvoista. Teksti soljuu viettelevästi, sykkii elämänhurmaa. Kielessä voi kuulla Janssonin kirjeistä tutun valoisan sävyn kun kipeistäkin asioista puhutaan luottavaisesti huumorilla. Lennokkaat paradoksit, metaforat ja elämänviisaudet tekevät kirjasta suoranaisen aforismien aarreaitan.